Ajatus maahanmuuttokeskusteluun

Keskustelu turvapaikanhakijoista ja maahanmuutosta on lähtenyt Suomessakin lentoon. Polttopullona.

Suuri kysymys on kadonnut meteliin.

Eivät ne sopeudu. Eivät opi kieltä. On raiskauksia ja murhia. On ihmeellisiä huiveja ja ärsyttäviä hattuja. On kirjaimia, joista itse Pirukaan ei ota selvää.

Voin vakuuttaa kaikkien suvakkien puolesta, että meitäkin ahdistaa turvapaikanhakijan tekemä raiskaus kantiksen tekemää enemmän. Tai murha. Tai se, jos työnteko tai kielenopiskelu ei pitkänkään ajan kuluessa näytä innostavan.

Raivostuttavaa!

Kaikki tämä kuuluu siihen politiikkaan, jota päivittäin tehdään.

Mutta se suuri kysymys ei saa jäädä näiden alle. Kysymyksen äärellä on osattava hiljentyä, jotta vastaus kuuluu.

Kysymys on nyt ja aina:

Täytyykö sotaa tai sortoa pakenevaa ihmistä auttaa?

Kyllä   vai   ei?

Vasta kun tähän on vastattu, voidaan käydä keskustelua kaikesta siitä, mikä asiaan liittyy.

Jos vastaus on kyllä, on mukisematta hyväksyttävä, että ratkaistavaksemme ja hoidettavaksemme tulee koko lannistava taakka raiskauksineen ja murhineen ja kaikkineen.

On pöyristyttävää tulla hyväksikäytetyksi. Ei sitä suvakkikaan itselleen toivo, eikä sitä siedä.

Näihin asioihin voidaan kuitenkin vaikuttaa. Ei helposti, eikä heti, mutta työtä tekemällä kuitenkin voidaan. Sitähän auttaminen on, raskasta työtä. Siksi voimakkain on usein auttajana pitkäjänteisin.

Auttamisen keinot tulivat harjoituksen puutteessa yllätetyiksi. Tämä antoi populismille muutamia helppoja maalipaikkoja. Saavutus jäi tappion, positiivinen negatiivisen alle.

Nyt tarvitaan sitä vahvemman voimaa, jolla pitkäjänteistä työtä jaksetaan viedä eteenpäin. Nykyinen kehitys johtaa kohti tragediaa, jossa suureen kysymykseen vastataan EI.

Eurooppa rakentaa aitojaan Trumpin Yhdysvaltoja nopeammin, ja ne pakolaiset, jotka vielä aidan väleistä mahtuvat, kohtaavat väsytetyn ja vihamielisen, avoimen rasistisen eurooppalaisen ja suomalaisen.

Omaan epäonneensa jätetty ihminen kasvaa ajan kuluessa vaaraksi ympäristölleen. Tälle vaaralle ei saa meillä eikä muualla enää antaa enempää tilaa. Rasismi ja terrorismi saavat voimaa toisiltaan.

Sodista on selvitty ennenkin, ja selvitään edelleenkin, vain solidaarisen demokratian keinoin.

Solidaarisuus on hengittämistä. Kun se loppuu, ruumiidenlasku alkaa. Suomalaisilta onkin lyöty ilmat pihalle, ja tuomari laskee jo. Vielä on kuitenkin mahdollisuus vetää syvään henkeä ja nousta kanveesista.

Ensin on vain vastattava siihen kysymykseen.